Hourumieli

Unelma onnesta. Ja sen pimeä puoli.

Lääkärin lausuntoja ja lääkemääräyksiä niin paljon, että niillä pyörittäisi pientä terveyskeskusta. Ei minulla, mutta sillä toisella. Kaikki lähti kivusta, jota ei kukaan osannut selittää. Seurasi burnout. Lääkkeitä ahdistukseen, masennukseen, paniikkihäiriöön ja uniongelmiin, lemmenlääkkeitäkin. Kaikkea ei ole vielä edes kertonut, luulee, että en tiedä. Vähänkin vieraampien ihmisten kohtaaminen ahdistaa, kosketuksestakin kavahtaa. Hyvät hetket kuitenkin lyövät huonot, kymmenen-nolla. Vaikeiden kausien kestoa ei haluaisi laskea. Mutta niitä laskee kuitenkin, se on sisäänrakennettua. Viikko. Viisi viikkoa. Vai pidempään?

Mitä siinä voi tehdä? Muutakin kuin odottaa ja yrittää ymmärtää? Minä? Yritän juosta pakoon omaa pahaa mieltäni. Se auttaa hetken. Päivän tai kaksi, ei aina sitäkään. Mielin määrin kahvia ja tupakkaa. Ei auta lainkaan. Pidän asunnon järjestyksessä; siivoan, tiskaan, pesen pyykkiä. Leivonkin. Siksi, että toisen olisi helpompi olla. Ja siksi, että minulla olisi jotain tekemistä, ainaisen ajattelemisen sijaan. Nyt kokeilen kirjoittamista. Koska asiasta ei saa puhua. Kenellekään. Paitsi ehkä vaitiolovelvollisuuden alaisena toimivalle lääkärille. En ole vielä siinä pisteessä.

Minun on paha olla. En saa sitä mitä haluan ja tarvitsen. Haluan ja tarvitsen enemmän. Useammin. Itku ei auta. Minä, minä, minä. Minun pahalla olollani ei ole merkitystä. Minun pahalla olollani ei ole lääketieteellistä, perusteltua syytä. Minun paha oloni on itsekästä. Tai siltä se välillä tuntuu. Ja se saa olon tuntumaan vielä pahemmalta.

Mutta.. Rakastan silti. Rakastan tänään. Enemmän kuin eilen. Vähemmän kuin huomenna.

Black Eyed Peas - Anxiety